Gracias a ti.



minä & Sanni



Ajattelin naputtaa blogin piristykseksi postauksen omasta koirahistoriastani ja koirista, joilla on ollut suurimmat vaikutukset minuun. En luettele vuosilukuja ja tiukkoja faktoja, vaan koitan kuvailla millaisia tyyppejä nämä koirasankarit ovat/olivat.

Olen aina ollut ”koiraihminen”, koirat ovat olleet suuriosa elämääni. Ne ovat olleet ystäviä, keskipisteitä ja henkireikiä. En ole koskaan ollut himoharrastaja, näyttelyhullu tai asiantuntija; vain koiraihminen. Koiran luonnollinen käytös kiinnostaa minua eniten; miten se toimii, ja miksi.

Ensimmäiset koiratuttavuudet muodostuivat sukulaisten koirista, niitä seurasivat hoitokoirat, jotka lopulta valmistelivat minua siihen omaan koiraan, Nucaan.

Monesti ihmiset tekevät edesmenneistä koiristaan superkoiria, joissa ei ollut vikoja ja jotka toimivat kuin ihmisen mieli. Niinhän se menee, että aika kaunistaa muistot. En kuitenkaan halua tehdä vanhoista koiratuttavuuksistani supersankareita, koska melkein jokaisella niistä oli jokin ongelma. Joku saattaisi vihjata, että niillä oli muutama ruuvi löysällä. Sitten – toivon mukaan vasta monien vuosien päästä – kun Nucasta aika jättää, haluan muistaa sen sellaisena kuin se oli, en apumies Robinina.

Melko pian sen jälkeen kun opin puhumaan, julistin että haluan oman koiran. Silloin perhepiirissä taisi olla vain yksi koira, mutta se koira olikin sitten erityinen. Enollani on aina ollut bullmastiffeja – ja on edelleen – ja ensimmäinen niistä oli Bella. Bella oli se koira, jonka vuoksi rakastuin näihin nelijalkaisiin ystäviin. Ne jotka ovat lukeneet John Groganin ”Marley ja minä”-kirjan, tietävät Groganin ensimmäisen koiran, Pyhän Shaunin, joka oli täydellinen koira. Shaun asetti riman melko korkealle Marleya ajatellen. Bella oli minulle pyhä Shaun ja se asetti riman melkoisen korkealle tulevia koiria varten.

Bella oli minun silmissäni täydellinen. Se oli kiltti (sanan jokaisessa merkityksessä), lempeä, rauhallinen ja tottelevainen. Pienenä tyttönä pystyin hallitsemaan isoa bullmastiffia, vaikkei sillä mitään tekemistä minun taitojeni kanssa ollutkaan. Bella oli rauhallisen alistuva, kaikin puolin tyytyväinen, ja antoi kaikessa rauhassa minun ohjata sitä. Bella palautti siskoni luottamuksen koiriin ja auttoi pääsemään koirapelon yli. Enon luokse kun mentiin, minä menin oikeastaan katsomaan Bellaa. Olen aina tullut paremmin toimeen koirien, kuin ihmisten kanssa. Koirat ovat tuhat kertaa yksinkertaisempia kuin ihmiset.  

Bella ei ollut oma koirani, ei edes perheen koira, ja silti sen kanssa vietetty aika rakensi pohjan kaikelle, mitä ajattelen koirista ja miten toimin niiden kanssa. Bellan ainut vika taisi olla se, että ison rodun edustajana se ei elänyt kovin pitkään, ja Bella lopetettiin luusyövän takia 2001.



Bella



minä ja Bella peeninä


 

Bellan vanhetessa Bellan laumaan liittyi saksanpaimenkoira Roni. Roni oli vilkas ja innokas tapaus, joka oli aikanaan ollut poliisikoirana. Roni osasi kaikkea hienoa ja se toimi ”sähäkästi”, mistä opin pitämään rauhallisen Bellan jälkeen. Roni oli väsymätön kepin noutaja, ja teki kaikenlaisia temppuja noutojen välissä. Roni oli Bellan tavoin lempeä tapaus, vaikka koirat muuten olivatkin hyvin erilaisia. Roni valotti minulle sitä, millaista on toimia hyvin koulutetun koiran kanssa, joka osaa muutakin kuin perusasiat.

Roni

Bullmastiffi-rivistö sai jatkoa kun enoni perheeseen saapuivat vuonna 2002 nuoret Clea ja Max, jotka olivat sisarukset. Enoni oli tarkoitus hakea Clea Virosta, mutta lempeä jättiläinen Max oli ”tarttunut käteen”. Clea oli hoikka, kujeileva ja sen energiataso oli korkeammalla kuin Bellan. Clean erityisosaamiseen kuului hyppynarun pyöristys – jep, olen tosissani. Cleaa saatiin usein metsästää milloin mistäkin sen lähtiessä karkuteille – Max kintereillään, vaikkei Max yksin mihinkään olisi lähtenyt. Usein näitä pahvipäitä metsästettiin rankkasateessa tai pelastettiin ne auton alle jäämiseltä (Max vain nökötti auton edessä raukea ilme ruttuisella naamallaan, eikä liikahtanutkaan…). Max oli alusta asti rauhallinen tyyppi, joka otti kaiken vastaan elämässä sellaisena kuin se tuli. Maxin suurin rakkaus oli ruoka; se söi kaikkea! Mukaan lukien juomatölkkejä menettäen melkein kaikki hampaansa…  Max oli leppoisa tyyppi, joka kulki eteenpäin omalla verkkaisella tyylillään, kiltti jätti, jossa oli kaikessa flegmaattisuudessaan jotakin erityistä. Max antoi vain asioiden tapahtua – kummemmin kiirehtimättä – eikä sillä ollut koskaan huolta huomisesta. Max rakasti ihmisiä ja ihmiset useimmiten rakastivat Maxia. Sitä ei voinut vastustaa.



Clea & Max 2002

     

Max

Pikkuisen Dinon, Clean ja Ronin vahinkopennun, tunsin vain vähän aikaa, koska pentu jouduttiin lopettamaan terveydellisistä syistä yhdessä emonsa kanssa melko pian Dinon syntymän jälkeen. Dinosta olisi varmasti tullut tomera heppu, jolle vain taivas olisi ollut rajana. Pentu oli pirteä, helposti protestoiva jos jokin ei miellyttänyt, mutta samalla hurmaava kaveri. Olin myyty ja Dinosta tuli ”suojattini”. Dinolla oli ilmeisesti nivelissään jokin vika (jonka vuoksi sitten lopulta jouduttiin lopettamaan), eikä se pystynyt kävelemään. Se oli viisiviikkoisena jo raskasrakenteinen, oikea jättiläispentu, mutta minä kannoin sitä urhoollisesti sylissäni joka paikkaan, kun se ei enää voinut kävellä. Toisten koirien mennessä ulos Dino vain pötkötti sisällä. Muistan hemmotelleeni sitä ruoalla ja seurallani. Kannoin usein Dinon ulos, että se voisi edes katsella maailman menoa neljän seinän ulkopuolella. Liian nopeasti siitä tuli pieni enkelikoira, mikä oli raskasta minullekin, vaikkei pentu ollutkaan omani.



Dino 5vk



Myöhemmin bullmastiffi-rintamaa ovat jatkaneet Sanni ja viimeisimpänä Simo eli Simppa.

Kun aloitin hevosharrastuksen noin 9-vuotiaana, tallilla asui pyreneittenmastiffi Elli-Maija. Se oli ihmisrakas ja innokas tekemään mitä vain ihmisten kanssa, vaikka sillä olikin melko pitkät piuhat aivoihin. Kaveriporukalla ulkoilutimme usein Elliä ja yritin takoa sen kalloon joitakin perusasioita, jotta sen kanssa olisi helpompaa toimia. Elli jopa oppi jotakin, vaikkakin hitaasti. Muistan muutamankin kerran, miten innokas mastiffi lähti kiikuttamaan minua teitä pitkin remmin jatkona. Reissu päätyi joskus ojan pohjalle – siellä sai hyvin iskettyä kantapäät märkään maahan ja sai koiran pysähtymään. Elli-Maijasta tuli nopeasti tärkeä turrikka, koska se halusi niin kovasti olla ihmisen kanssa, se halusi hellyyttä ja seuraa. Elli-Maija vaihtoi omistajaa äkillisesti ja olin täysin varma siitä, ettei sitä koiraa enää koskaan nähtäisi. Muutaman vuoden jälkeen Elli-Maija löytyi sattumalta sukulaisteni luota Suomussalmelta, josta se oli saanut uuden, ihanan kodin. Elli sai elää riemukkaita eläkevuosia juosten talvisin järvenjäällä moottorikelkan vierellä, kesällä häiriköiden naapuruston koiria, ja nauttimalla omista ihmisistään.



Elli-Maija ja minä



Elli Suomussalmella

2006 valmistuin 4H-dogsitteriksi siskoni kanssa. Ensimmäisiä asiakkaitamme olivat hovawart James ja bullmastiffi Nelli, joka oli mielenkiintoinen kaksikko. James oli kiltti koira, tottelevainen ja rauhallinen, ja ahne isolla a:lla (kerran se söi jopa purkillisen vitamiineja). Sillä käytettiin kuonopantaa lenkeillä, koska se saattoi hyökkiä toisten koirien päälle – mitä se ei tosin minun aikanani tehnyt kuin kerran, ja silloinkin toiminta oli lähtöisin Nellistä. James oli sellainen koira, jonka olisin voinut ottaa vaikka itselleni. Nelli oli ”lössykkä”, rauhallinen eteenpäin raahustaja, joka teki lenkeillä usein stopin – siis usein. Nellillä oli hyvä huumorintaju, eikä se hätkähtänyt mistään. Hoidin kaksikkoa noin 7kk ja erityisesti Jamesta on jäänyt ikävä. Kaksikko opetti minulle, kuinka käsitellä kahta suurta koiraa samaan aikaan yhteisellä lenkillä. Taito tulee varmasti käyttöön vielä Nucan ja Rokin kanssa ;)

James & Nelli

Dalmatialainen Annu oli seuraava hoidokkini. Omistajat eivät voineet viedä koiraansa hoitolaan, koska se oli aikaisemmassa hoitopaikassaan repinyt tassunsa rikki yrittäessään paeta sieltä. Annu oli herkkä ja alistuvainen. Omistajien mukaan Annu veti lenkillä, saattoi ärhennellä isoille koirille ja kärsi eroahdistuksesta. Annun kanssa aikaa viettäessäni en edes muistanut omistajien varoituksia; koira käyttäytyi kuin unelma. Ehkä Annu oli vain vieraskorea.

Annu oli kyltymätön kävelijä, aina valmis rapsutuksiin ja hellyydenosoituksiin. Annun kaverina asui myös rotukissa Paganiini, joka oli isompi pala pureksittavaksi kuin Annu :D



Annu & Paganiini



Annua seuranneella hoidokillani on ollut suuri merkitys kaikkeen, mitä teen koirien kanssa. Ehkä jopa suurempi merkitys, kuin Bellalla. Bella edusti sitä, millainen koiran tulisi olla, mutta seuraava herra opetti, että unelmakoiran eteen täytyy paiskia töitä.

Väiski ”Vemmelsääri” oli kevytrakenteinen, belgianpaimenkoiran ja lyhytkarvaisen collien sekoitus. Se oli 4-vuotias uros, josta oli tullut omistajalleen pitelemätön. Ensimmäisen kerran kun näin Väiskin, omistaja piteli sitä remmissä kauempana oviaukosta, jossa seisoin. Koira vinkui, haukkui ja riehui päästäkseen irti kuonopannastaan. Omistaja kutsui minut sisään ja vakuutteli, että koira on ihan kiltti. Näin saman tien, että Väiskillä oli vain ylimääräistä energiaa – ja paljon. Omistaja tuli ensimmäiselle ”lenkille” mukaan, koska halusi varmistaa, että minusta on hallitsemaan Väiskiä. Tajusin osallistuneeni välineurheiluun siinä vaiheessa kun omistaja laittoi Väiskille sekä pannan että kuonopannan, kiinnitti erilliset remmin ”hallintalaitteisiin”, ja suuntasi säntäilevän koiran kanssa ulos. ”Lenkki” kesti ehkä korkeintaan viisitoista minuuttia – ymmärrätte varmaan nuo lainausmerkit – ja Väiski sinkoili sekopäisenä koko ajan. Omistaja antoi koiran välillä minulle ja taisi olla helpottunut, kun en vetänyt turvalleen sen kanssa, eikä koira repinyt käsivarsiani irti liitoksistaan. Lupauduin ulkoiluttamaan Väiskiä ja yhteiselomme kestikin melkein kaksi vuotta.

Väiski oli alusta loppuun Energinen. Sen omistaja ei uskaltanut tehdä sen kanssa kuin pieniä puskapissatuksia ihan sen vuoksi, että Väiski oli niin ”raju”. Otin asiakseni auttaa sekä Väiskiä, että sen omistajaa helpottamalla kummankin elämää. Ulkoilutin Väiskiä vähintään pari kertaa viikossa, hoidin sitä omistajan ollessa lomilla, ja meille kehittyi tiivis suhde. Tein Väiskin kanssa välillä kolmenkin tunnin lenkkejä ja opetin sille peruskäskyjä ja temppuja. Väiski oli nero, se oppi asiat hetkessä. Lenkeillä se oppi kävelemään kauniisti, paitsi jos toinen koira tuli vastaan. Toisen koiran nähdessään Väiski muuttui raivohirviöksi, se kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Lisääntynyt liikunta ja aktivointi eivät korjanneet ongelmaa, vaan Väiskille piti opettaa uusi tapa kohdata kanssaeläjät. Tähän käytin positiivista vahvistamista, ja harjoittelun tuloksena Väiski oppikin käyttäytymään hiukan paremmin. Välillä oli parempia päiviä, välillä taas huonompia. Joskus sai repiä hiuksia päästään, joskus tanssia voittotanssia. Väiski oppi olemaan vetämättä hihnassa, se ei enää sännännyt eri ilmansuuntiin ja kiskonut minua jokaisen puun juurelle. Halusin pitää Väiskiä irrallaan metsässä, mutta omistaja ei ollut vakuuttunut, että koira tulisi takaisin luokseni. Hän kuitenkin antoi minulle luvan yrittää ja Väiski toimi alusta asti mallikelpoisesti. Se tuli välittömästi kun kutsuin, se odotti paikoillaan kun pyysin, se ei koskaan karannut omille teilleen. Omistaja oli kertonut, ettei Väiskiä oltu pentuna sosiaalistettu ollenkaan, joten aloin totuttaa sitä hiljalleen toisiin koiriin ja muihin luonnollisiin asioihin. Se alkoikin tulla juttuun muiden koirien kanssa, vaikkei niistä erityisemmin välittänytkään. Väiski oli hieno koira, vaikka se oli herkästi kiihtyvä ja aina räjähtämäisillään energiasta. Se opetti minulle ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja valotti sitä, kuinka läheinen koiran ja ihmisen suhde voi olla. Väiski oli korvaamaton ystävä murrosiän myrskyissä. Olisin ottanut sen itselleni jos perheessämme ei olisi koira-allergiaa.

Kun muutin opiskelemaan Asikkalaan, Väiski katosi hiljalleen elämästäni. En tiedä, mitä sille tapahtui. Sen omistaja ainakin muutti pois, enkä usko hänen pitäneen Väiskiä. Toivon, että se sai hyvän elämän.



Väiski jouluna '07



Väiski & minä

            

Tasmi oli sekarotuinen, vankkarakenteinen narttu, jossa oli ilmeisesti karhukoiraa seassa. Se oli siskoni kummitädin koira, jota hoidin vain viikon verran. Tasmi oli äänekäs, haukkuherkkä, se veti lenkeillä kuin hullu ja räyhäsi muille koirille. Samassa paketissa Tasmi oli kuitenkin lempeä, seurallinen ja hyvä ihmistuntija. Tunsin Tasmin vain hetken, mutta se teki minuun heti vaikutuksen. Jo muutaman päivän jälkeen yhteiselomme helpottui, Tasmi ei enää säntäillyt kaiken liikkuvan perään ulkona, ei haukkunut sisällä ja kulki remmissäkin paremmin. Joka aamu tein Tasmin kanssa parin tunnin lenkin ja päivän mittaan vielä muutaman hieman lyhyemmän – ja Tasmi rauhoittui silmissä. Se oppi ohittamaan koiria ilman raivokohtausta. Sinä aikana kun hoidin Tasmia, sairastuin oksennustautiin ja Tasmi makasi vierelläni koko ajan kun olin liian väsynyt liikkumaan. Tasmin kanssa sai välillä vääntää rautalangasta, miten halusin sen käyttäytyvän, mutta se antoi paljon – ja nopeasti - vastalahjaksi tehdystä työstä.



Tasmi



Elli-Maijan jälkeen hevostallille, jossa edelleen harrastin ratsastusta, saapui saksanpaimenkoira Goa. Muistaakseni Goa oli syntynyt vuonna 2005. Goa sai liikuskella tallin pihalla vapaasti, kunnes se oppi näykkimään juoksevia muksuja ja seuraamaan lapsia – joista osa houkutteli sitä ruoalla? – pois omalta tontiltaan. Goa oli alusta lähtien fiksu pentu, vaikkakin kovapäinen. Goan kasvaessa aloin – yllätys yllätys – lenkkeilemään sen kanssa. Goasta tuli ulkokoira, koska sen vahtivietti oli niin suuri, että sen oli pakko vahtia omaa aluettaan maanisesti. Se sekosi sisätiloissa totaalisesti. Goalle muodostui erilaisia haukkuja, joilla se ilmoitti mm. vieraista ihmisistä, tutuista ihmisistä, karanneista hevosista, ohikulkevista hevosista, linnuista jne. Goa rakasti lenkkeilyä ja koiran ollessa nuorempi pystyin pitämään sitä irrallaankin metsässä. Goan kasvaessa en enää tahtonut ottaa riskiä, että se karkaisi – siitä tuli sille pinttynyt tapa – ja se sai tyytyä kävelemään remmissä. Muutama viikko takaperin löysin vanhan kirjasen, joka oli nimetty Goan naksutinkoulutus-kirjaksi. Goa osasikin vaikka mitä, tyhmä se ei missään nimessä ollut. Goa oli koira, joka osasi jopa saalistaa. Kerran se sai ihan itse rusakon kiinni – ja söi sen.

Goan vanhetessa oma aikani sen kanssa hupeni kaikenlaisten kiireiden vuoksi, ja se jäi harmittamaan. Vanhetessaan Goa rauhoittui, se rakasti rapsutuksia ja nautti edelleen lenkeistä. Jotkut pelkäsivät Goaa, toisten mielestä se oli luupää, minusta se oli hieno ja kaunis koira, ja onneksi moni muukin oli sitä mieltä. Goa oli ainutlaatuinen.

Goa jouduttiin lopettamaan 2012 äkillisen kunnon romahtamisen vuoksi.



Goa "Kokkeli" '08



<3

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä muutama sana Nucasta. Nuca on perheemme ensimmäinen koira (lue: kokeilukappale), joka on meille kaikki kaikessa. Itse olin odottanut Nucaa koko ikäni, ja jokainen edellä mainittu koira on auttanut minua Nucan kanssa jollakin tasolla. Nuca on pennusta alkaen ollut herkkä, arahko ja helposti reagoiva. Samassa paketissa Nuca on lempeä omia ihmisiään kohtaan, ja hyvä ihmistuntija (Nucaa ei pysty hämäyttämään, sille ei voi valehdella omista fiiliksistään). Nuca on Väiskin tavoin nero, ja osaa käyttää nerouttaan myös ihmistä vastaan ovelasti. Nuca ei ole ollut helpoimmasta päästä, muttei se koskaan ole ollut mahdoton. Nuca on sekoitus kovuutta ja pehmeyttä, kuitenkin pehmeyteen painottuen. Sen kanssa pitää löytää kultainen keskitie kurin ja rohkaisun välillä. Se on melkoista tasapainoilua, mutta Nucasta on kasvanut hieno koira. Nucalla on yhä edelleen räyhäysongelma lenkeillä, ja jotenkin tuntuu, että siitä on vaikeampi tehdä loppu kun on kyse omasta koirasta. On vaikeampi suhtautua Nucaan tyynesti ja viileästi, kun se on se sama pörröpää, joka on läsnä 24/7. Mutta tuo räyhäys onkin oikeastaan Nucan ainoa ongelma, muuten se on omalla tavallaan lähes täydellinen – tietty olen melko puolueellinen. Jos Nuca ei olisi teettänyt niin paljon työtä, tuskin olisin niin kiitollinen siitä nyt, tuskin meidän suhde olisi sellainen kuin se on nyt.

Nucan ”pikkuveljen” Rokin tuottamia haasteita vielä odotellaan. Toiveet ovat Rokin kohdalla korkealla, ja toivon, että olisin itse jo oppinut jotakin sen verran, että saisin Rokista yhteiskuntakelpoisen, toimivan ja tottelevaisen tyypin. Ihanahan se on joka tapauksessa ;)

 



Max ja minä '08