Katse eteen ja suupielet ylöspäin...

...teen vastoinkäymisistä voimaa.
Tai sitten en tee, jos mentaliteetti ei ole Elan kanssa ihan samaa luokkaa. Voi olla, että vastoinkäymiset ja epäonnistumiset aiheuttavat kehossa vastahakoista kiemurtelua ja epäonnistumisen pelkoa. 

Ollaan käyty Rokin kanssa nyt ohjatuissa treeneissä pari kuukautta ja tuntuu, että edistystä on tapahtunut, uusia juttuja on tullut, sekä niitä epäonnistumisia. Epäonnistumiset itsessään ovat ihan inhimillisiä ja ne kuuluvat asiaan, eikä ilman epäonnistumisia voisi olla onnistumisiakaan. Ei kehitystä tai oppimista tapahtuisi, jos osaisi kaiken jo valmiiksi. Se koiran kanssa yhdessä tekeminen ja oppiminen on kaiken suola.

Oma pieni negatiivisuus omia ohjaajan taitojani kohtaan nosti päätään pari viikkoa sitten ohjatuissa treeneissä, kun otettiin käsittelyyn ”merkitön merkki”. Tarkoitus oli lähettää koiraa eteen, ja siellä edessä oli vielä namikippokin. Rokin kanssa ollaan tehty eteenlähetystä ihan pentupallero-iässä viimeksi, joten tiesin, ettei se sitä osaa. Noin kymmenen metrin päässä lähetyspaikalta, suoraan edessä, oli merkitön merkki, jolle koiraa olisi saanut pysäytellä. Jos pysähtyminen ei ollut varmaa, sai koiraa myös kutsua luokse kesken juoksun.

Lähetin Rokin eteen ja se lähti innokkaasti, häntä heiluen matkaan. Koiran määränpää ei vain selvinnyt edes sille itselleen koko hässäkän aikana! Se teki hassuja sivuloikkia, haisteli ja kävi pönöttämässä muun muassa hypyn ja agilitykeppien vieressä, taisi se käydä myös kurkkaamassa putkeen yhden kerran. Mielestäni se yritti paikantaa ruutua jostain päin hallia, vaikka käskysana olikin eri. Muutaman kerran se päätyi herkkukipollekin, jonka jälkeen se juoksikin sinne muutaman välietapin jälkeen iloisesti. Kun yritin pysäyttää (tässä muuten kummasti auttaisi, jos muistaisi sen käskysanan pysäytykselle…), ei tapahtunut mitään. Kun kutsuin kesken juoksun luokse, ei tapahtunut mitään. Pistin tämän kuurouden sen piikkiin, että kentän laidalla haukkui yksi koira niin vimmatusti, että ehkei Roki tosissaan vaan kuullut? Ehkä.

No, Rokistahan tämä kaikki oli huisin hauskaa. Se sinkoili ympäri hallia ja juoksi täysiä edestakaisin. Minuakin nauratti itse siinä tilanteessa, mutta myöhemmin tehtävä ja siitä seuranneet ajatuksenjuoksut jäivät vaivaamaan. Eniten ehkä jäi harmittamaan, ettei Rokille missään vaiheessa harjoitusta syntynyt mitään lamppua pään päälle – se ei ihan oikeasti hoksannut yhtään, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Itseä harmitti myös se, että kaikkien katsovien silmien alla koirani unohti, mitä tarkoittaa ”tänne”. Eli nolotti. Tästä kaikesta seurasi myös se, ettei Roki ollut enää kärryillä seuraavastakaan harjoituksesta, joka oli jokseenkin tuttu merkin kierto. Se raivohaukkui ja mesosi, ja teki vähän niin ja näin. Seuraavana päivänä koitin itse tehdä eteenlähetystä itsenäisesti ja onnistuin senkin sössimään. Siihen päälle vielä jatkuvat ongelmat noutokapulan pureskelun ja seilaavien kaukokäskyjen kanssa, ja tokoahdistus oli valmis.

Vastareaktioni vastoinkäymisille oli aluksi se, että yritän selvitä niistä yli. Kun epävarmuus kuitenkin iski, enkä ollut itsekään ihan varma, mitä teen, tunsin halua työntää pääni hiekkaan. Jospa vain tekisin juttuja, jotka toimii ja joissa tulee onnistumisia? Silloin meillä olisi tosi kivaa. Ja yhteinen kiva on meille se pääpointti koko harrastuksessa. Tästä ajatuksesta tuli mieleen, että kun yksinään treenataan, teenkö aina juttuja, jotka meiltä jo suhteellisen hyvin sujuu. Kyllä, suurimmaksi osaksi, jouduin myöntämään. Tartunko härkää sarvista silloin, kun huomaan ettei joku sitten suju tipan tippaa? En yleensä. Noutokapulan pitäminen on tässä kiva poikkeus, koska vain päätin, että me opitaan se kaunis pitäminen – jos ei ihan heti, niin ajan kanssa. Ruutu oli alkuun meistä kummastakin tosi hauska, mutta siinä vaiheessa kun omissa treeneissä koira alkoi eksymään reitiltään ja karjumaan, että palkkaa nyt perhana, meni sormi ohjaajalla vähän suuhun. Miten pääsisin tämän korjaamaan? Pitäisikö minun helpottaa tehtävää, vaikeutinko jotakin liian nopeasti? Jatkanko vain vaatimisista, koska se on ennenkin osannut tämän?

En ole mikään "nillittävä" ohjaaja, en halua olla mikään natsi vaan reilu, enkä vaadi aina sata prosenttisen täydellistä suoritusta. Joskus minua henk.koht. häiritsee sellaiset ohjaajat, jotka vaativat koiralta millintarkkaa työskentelyä (joskus tekemisen riemun kustannuksella), eivätkä välttämättä sitten edes palkkaa koiraa "riittävästi" sen näkemästä vaivasta huolimatta. Vaatia saa, mutta muistetaan myös se palkkio. Olen melko varma, että jos huomauttaisin Rokia jokaisesta varpaan vähän vinosta asennosta ja palkkaisin sen asian korjaamisesta taputuksella päälaelle, se haistattaisi minulla aika nopeasti pitkän p*skan, vaikka tykkääkin silminnähden "työstään".
Onko minusta sitten väärin korjata asia heti, jos koira tekee "väärin"? Ei tietenkään, mutta minusta tätä harrastusta ei pidä ottaa ihan niin haudanvakavasti. Ei meilläkään koira saa treeneissä possuilla niin kuin itse tahtoo, kyllä meilläkin sääntöjä on. Kyllä minä vaadinkin koiralta, jos tiedän että se osaa. Mutta jos jokin osoittautuu hankalaksi, minä mielelläni helpotan herkästi(kin) tehtävää. Pelkään Rokin treeni-innon lörpähtämistä, vaikkei se ole eläissään antanut siitä mitään viitteitä. Haluan, että koira tekee mielellään minun kanssani ja että sillä on kivaa, ja voiko sillä olla kivaa jos vaadin uudelleen ja uudelleen jotakin vaikeaa? Tämähän on aika koirakohtaista, mutta kuitenkin. Huomasin, että minulle koiran eräänlainen haastaminen on hankalaa, pysyn mielellään meidän mukavuusrajan seutuvilla. Tämän ajatuksen kanssa taas tapahtui jokin vastasyöttö aivoissani: miten se koira on ikinä sitten oppinut mitään, jos en ole muka vaatinut sitä tekemään paremmin ja yrittämään enemmän? Rokihan osaa paljon. Sen työskentely ei ehkä ole aina ihan niin siistiä ja millintarkkaa, mutta se tekee halukkaasti ja sillä on hyvä vire. Eli ehkä kuitenkin olen osannut tehdä jotain oikeinkin, vaikka epäilinkin sitä hetkisen. Roki kuitenkin osaa, joten voisin vaatiakin siltä enemmän.
Niinhän se kehittyy, eikö?
 

Ei koiran tarvitse valmiiksi osata kaikkea, se opetteluhan se hauskaa on! Ja askel askeleelta eteneminen, ja sen tavan löytäminen, miten koira oppii parhaiten. Siitä pikkuhiljaa sitten nostellaan kriteerejä, mutta olen tämän oman ahdistumiseni myötä hoksannut, että ehkä minun pitäisi kehittää sitä omaa ohjaamistani erityisesti juuri kriteerien kohdalla. Pitäisi sisäistää, ettei Rokin into katoa mihinkään, jos vaadin siltä jotakin vähän enemmän, oikeastaan haasteet varmaan jossain määrin lisäisivät sitä innokkuutta. Tuo otus kun tykkää hoksata asioita.

Oletan kuitenkin, että koiran tekemät ”virheet” ovat oikeasti minun virheitäni. Jos se ei osaa jotakin, minä en ole sitä sille osannut tarpeeksi hyvin opettaa, tai en ole onnistunut sille tarpeeksi selvästi kertomaan, mitä haluan. Minä olen tässä yhtälössä se, jonka pitää kehittyä ja auttaa koiraa kehittymään.

Joten merkitön merkki, noutokapula ja kaukokäskyt, me teidät selätetään! Ohjaajan tokoahdistus on nyt purettu ja suuntaamme treenikentille jotakin uutta sisästäneinä. Alun perin tämän tekstin oli tarkoitus olla tuntojen purkamista sille, että pitäisi kestää myös se, ettei kaikki aina rakkaan harrastuksen parissa suju, ja että kaikissa on vielä kehitettävää. Että pitäisi päästä yli näistä "noloista" episodeista, ja olla myös välttelemättä niitä mahdollisesti noloihin episodeihin johtavia harjoituksia. Tarkoituksena oli oikeastaan valaa itseensä sellainen ajatus, että nyt tartut härkää sarvista ja menet vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja olet sellainen ohjaaja kuin olet, vaikka ottaisit myös oppia muista. Huomasin kuitenkin kirjoittaessani, että tokoahdistuksen muodostaminen eteenlähetyksen epäonnistumisesta oli varsin pöljää... Roki kun ei ole vielä osallistunut edes ALO:on ja minun olisi tehnyt mieli heitellä vähän rukkasia tiskin suuntaan, kun se ei heti välittömästi osaa jotakin, mikä tulee vastaan vasta EVL:ssä.

Hassu on ihmismieli.