Minun vaaralliset ystäväni.

Pahin keskustelukohu on varmaan jo mennyt ohi koskien hetki sitten tullutta MOT:n ohjelmaa ”Ihmisen vaarallisin ystävä”. Keskustelut ovat olleet kaksipiippuisia – niin kuin useimmat asiat ovat.

Puhutaan vaarallisista roduista; toisten mielestä entiset taistelukoirat ja sen tyyppiset rodut ovat vaarallisia. Piste. Koiraihmisten vastahuuto oli facebookissakin nähdyt kuvat, missä useimmissa esiintyi pieni lapsi tällaisen ”tappajakoiran” kanssa. Tekstit olivat sitä luokkaa, että oikealla kohtelulla ja koulutuksella näistä saa yhteiskuntakelpoisia (ja sama pätee koiriin, hahhah). Kaikki ovat varmasti samaa mieltä tutun ajatuksen kanssa: vika on yleensä aina hihnan toisessa päässä, ei koirassa. Koira vaatii koulutusta, perehtymistä, sosiaalistamista ja aikaa. Koiran ”sielunelämää” pitää oppia ymmärtämään. On surullisen paljon koiranomistajia, jotka eivät ole sisäistäneet tätä asiaa tai sitten eivät vain välitä. Hurjan näköinen otus, joka vielä mahdollisesti käyttäytyy uhkaavasti remmin päässä, on mukava egon jatke, eipähän kukaan käy uhoamaan. Mutta on myös omistajia, jotka tosissaan antavat kaikkensa, tosissaan yrittävät kaikkea, mutta heidän koiransa käyttäytyy silti miten käyttäytyy. Huom! rodusta riippumatta. Koiralla saattaa olla niin sanotusti ”vikaa päässä”, sillä saattaa olla piileviä sairauksia, sen käytöshäiriöt voivat olla periytyneitä ja käytösmalleiksi muuttuneita, tai sille on joskus tapahtunut jotakin sellaista, mistä se ei ”pääse yli”. Pitäisikö tällaiset koirat sitten lopettaa? Se on minusta tapauskohtaista.

Onko sitten olemassa vaarallisia koirarotuja? Tietenkin koiran alkuperä vaikuttaa sen taipumukseen käyttäytyä esim. aggressiivisesti. Joskus puhutaan koirista, joilla on vain ”naksahtanut päässä” (usein vanhuuden seurauksena). Itsekin olen tuntenut tällaisia koiria. Koiran arvaamatonta käytöstä ei kuitenkaan voida vetää suoralla kädellä yhteen sen rodun kanssa. Ihanat, pörröiset espanjanvesikoirat voivat olla paljon vaarallisempia/arvaamattomampia kuin vaikkapa bullterrieri. Tietenkin tässä kannattaa huomioida tuo aikaisemmin käyttämäni ”herkkyys” tai taipumus tietynlaiseen käytökseen. Roduilla, joilla on taistelukoiran historia, on suurempi riski esimerkiksi siirtyä leikistä oikeaan tappeluun, jossa saadaan kyllä pahaa jälkeä aikaan. Vanhat vaistot voivat herätä. Silti hyvin koulutettu, tasapainoinen, asianmukaisesti käsitelty ja hyvin sosiaalistettu ”tappajakoira” on todennäköisemmin turvallisempi rapsuttelukaveri lapsille, kuin vaikkapa meidän ihana, pörröinen Nuca, joka ei vain pidä lapsista ja saattaa olla heikkohermoisuudessaan ja terävyydessään arvaamatonkin.

Siskoni pelkäsi nuorempana koiria. Bullmastiffi oli se koira, joka poisti koirapelon.

Mieleen tulee myös se, että pelossaan ihmiset usein yleistävät melko rankalla kädellä. Tämä koirarotu sitä, tämä rotu tätä- tyyliin. Entä yksilöerot? Otetaan jälleen esimerkkinä perrot, joita ei todellakaan lasketa näihin ”vaarallisiin rotuihin”. Nuca ja Roki ovat lähtöisin hyvin erilaisista ympäristöistä ja vanhemmista. Rokin pentueen sukusiitos näyttää nollaa, kun Nucan pentueessa sitä on jo useampi pykälä. Roki on kasvanut koiralauman keskellä, kasvattajalla, jolla oli myös omia ihmislapsia. Rokin emä on niin erityislaatuinen, että se pisti silmääni jo ennen kuin Nucaa lähdettiin ”etsimään” (sanoin jo silloin aikoinaan, että tuosta emästä minä joskus tahtoisin pennun itselleni). Nucakin syntyi koirien keskelle: pieneen asuntoon, jossa asui myös ei-niin-tasapainoisia koiria. Nucan emä vieroitti pennut aikaisin, ja emä taisi lähteä omaan kotiinsa pian sen jälkeen (koska oli sijoituskoira). Nuca tuli meille vatsa löysänä ja toistuvien korvatulehduksien kera. Koiran lähtökohdat ja sukutaulu vaikuttavat yllättävän paljon siihen, mitä koirasta tulee sen kasvaessa! Tänä päivänä Nuca on remmissä räyhäävä herkkä otus, joka saattaa pimeässä ärähdellä jopa ihmisille. Nuca on se, joka piippaa uudessa ympäristössä jatkuvasti, Nuca on se joka haukahtelee jos kuuluu outoja ääniä. Nuca on se, joka luimii hekkuluiden päällä. Nuca ei ole koira, jonka voi ottaa minne tahansa mukaan. Ja lisäksi se on ”pitkäaikaissairas”. Mutta Nuca on myös ihana oman perheen koira, oikea ”hoivakoira”, hassu, leikkisä ja älyttömän viisas. Vioistaan huolimatta se on meille rakas perheenjäsen, vaikka harva sitä ihan täysin yhteiskuntakelpoiseksi luokittelisi.

Entäs Roki sitten? Se tulee toimeen kaikkien kanssa, niin ihmisten kuin koirien. Se rakastaa lapsia. Se ei osoita aggressiota edes Mörölle, jota se toisinaan pelkää kuollakseen. Rokin voi ottaa mukaan mihin tahansa; se on kaikkialla kuin kotonaan. Roki on Nucan tapaan lempeä ja rakastava (jos niin voi koiraa kuvailla) omaa perhettään kohtaan. Roki on nopea oppimaan, tasapainoinen ja mielestäni melkoisen yhteiskuntakelpoinen. Ja tämä yhteiskuntakelpoisuus on melkoinen tavoite ja haaste kaikille koirille – koska ihminen määrittelee sen, mitä se tarkoittaa. Näistä eroista huolimatta Nuca ja Roki on kasvatettu jokseenkin samalla tavalla (enkä väitä tätä kasvatusta todellakaan täydelliseksi), ne ovat pentuina asuneet ihan samanlaisessa ympäristössä, ja Nucaa on jopa sosiaalistettu enemmän kuin Rokia. Enemmän kiinnittäisin ehkä huomiota koirien yksilöeroihin, kuin rotueroihin.

Koirien koosta on myös keskusteltu. Sekin on sen verran kaksipiippuinen juttu, että sanottakoon vain, että tietenkin pienempää koiraa on helpompi käsitellä kuin suurempaa. Mutta jos vertaa chihuahuaa, jota on kohdeltu vauvana, ja irlanninsusikoiraa, jota on kohdeltu kuin lehmän kokoista koiraa, on niiden käytöksessä huomattavia eroja. Tietenkin rotu- ja yksilöominaisuudet tulevat tässäkin esiin. Mutta pieniä koiria ei koskaan pidetä vaarallisina, vaikka nekin voivat saada pahaa jälkeä aikaan ja käyttäytyvät usein paljon huonommin, kuin suuret koirat. Tietenkään pikkukoiran puremaa ei voi mitenkään verrata ison koiran puremaan.

Ymmärrän ihmisten pelon, ymmärrän että koirat ovat aina eläimiä ja siksi arvaamattomia. Yhteenkään koiraan ei pidä täysin luottaa, niin kuin ei muihinkaan eläimiin. Ymmärrän, että Suomessa on niitä oikeasti vaarallisia koiria, vääriä koiria väärissä ympäristöissä ja väärillä ihmisillä. Olen myös samaa mieltä siitä, että ihan kaikenrotuisia koiria ei tarvitsisi Suomessa välttämättä olla. Esim. tietyt suuret laumanvartijakoirat; kuinka moni niitä todella tarvitsee koirakseen? Ne ovat työkoiria ja niitä tulisi pitää sellaisina. Turha on ahdata suurta laumanvartijaa (tai useampaa) kerrostaloasuntoon – olivatpa ne sitten pentuna kuinka nallekarhuja tahansa. Se on väärin jo ihan koiraakin kohtaan.

Ihan alun perin piti kyllä ottaa kantaa lähinnä tuosta ohjelmasta seuranneeseen ”hysteriaan”… hehheh. Myrkytystapaukset taisivat kasvaa melko räjähdysmäisesti ympäri Suomea? Tai ainakin myrkytysyritykset. Roki otti pari viikkoa sitten maasta jotakin syötävää, ja kun se käskystä tiputti ”herkun” suustaan, se osoittautui makkarapalaksi. Oletettavasti se oli myrkytetty; löytyi metsästä tien reunasta, puun juurelta vähän piilosta. Kuka tahtoisi myrkyttää pöhkön pienen koiran, joka rakastaa kaikkia? Pöljän otuksen, joka tätä kirjoittaessani ”sytkyttelee” viltin alla ja aivastelee – ilmeisesti ihan omaksi ilokseen. Miksi kukaan haluaa myrkyttää koiria/kissoja, mihin sellainen ihminen pyrkii? Mielipahaan? Koirien vähenemiseen? Koiranpaskan vähenemiseen? Siihen, ettei koiria näkyisi ”ihmisten” lenkkipoluilla? Olisi ihan hauska tietää. Koska tuo myrkyttäminen ei kyllä tepsi noista mihinkään, paitsi koiranomistajan mielipahaan. Itse en ainakaan sen vähempää ulkoiluta koiraani tietyillä alueilla. Itse en yhtään sen enempää tai vähempää kerää koiranjätöksiä pussiin. Jos itse myrkyttäisin koiria, tekisin sen koska… oh wait, minulla on aivot, joilla ajatella ja sydän, jolla tuntea. Minä en (eikä valtaosa muista ihmisistä) tekisi sellaista. Myrkyttäjien elämä taitaa olla aika tyhjää, kun ei muuta tekemistä keksi. Sellaisten ihmisten pitää olla päästään sekaisin. En vaan tajua.

Tämä ”hysteria” on myös aiheuttanut surullisesti pelkoa ihmisissä. Terve pelko on eri asia, kuin se, että lasta on ohjeistettu kääntymään ympäri jos jokin koira tulee vastaan ulkona.

Minulle Roki ja Nuca ovat perheenjäseniä. Ne ovat koiria, kyllä, mutta yhtälailla perheenjäseniä. Sellaisia koirat ovat suurimmalle osalle koiranomistajista. Kuka haluaa myrkyttää jotakin, mikä on toiselle ihmiselle kaikki kaikessa, tärkeä ja rakas? Koiranomistaja ja koira ovat tuntemattomia myrkyttäjälle; mitä kiksejä myrkyttäjä saa jos onnistuukin tekemään pahaa? Entäs jos joku lapsi syö vaikka myrkytetyn lihapullan ulkoa? Entäs perhesurmaajat, ihmiset jotka hakkaavat puolisoitaan ja lapsiaan, ihmiset jotka tekevät tietoisesti toisille pahaa? Ei ole kellekään ilmeisesti tullut mieleen niin ”loistava idea”, että ihmisiä pitäisi yrittää myrkyttää, vaikka ihminen on maailman pahin olento? Tilanne ihmisten ja koirien välillä on päässyt kärjistymään ikävästi. Vikaa on meissä kaikissa.

Sitä unohdetaan melko helposti, mitä kaikkea hyvää koirissa on. Virkakoirat auttavat ihmisiä ottamaan rikollisia kiinni, estämään huumeiden tuonnin jne jne. Vapaaehtoiset kaverikoirat käyvät vanhainkodeissa ilahduttamassa vanhuksia, joita omat läheiset eivät käy katsomassa tarpeeksi usein. Koirat auttavat sokeat tien yli, tunnistavat alkavia sairaskohtauksia. Koirat auttavat lapsia lukemaan kirjastossa, jos se on lapselle muuten vaikeaa. Koirat valaisevat päivittäin omistajiensa elämää vain olemalla olemassa. Vaikka koirista seuraa haittoja, niiden olemassaolosta seuraa roppakaupalla myös hyvää. Minulle Nuca ja Roki ovat kaikki kaikessa, ne ovat ystäviä, päivänpelastajia, kumppaneita ja lohduttajia. Ne antavat minulle paljon enemmän, kuin osaan antaa niille. Koira on ihmisen paras ystävä. Nuca ja Roki ovat minun parhaat ystävät.